Kristalliyö

Koska yleisesti uskotaan, että ns. kristalliyö (9.-10.11.1938), jolloin Saksassa tuhottiin juutalaisten synagogia ja rikottiin juutalaisten liikkeiden ikkunoita, oli Saksan hallituksen ja natsipuolueen järjestämä, on syytä tuoda esiin, mitä todellisuudessa tapahtui.

Lähteeni on IHR:n (www.ihr.org) arkistosta löytyvä Ingrid Weckertin artikkeli ”’Crystal Night’ 1938: The great Anti-German spectacle”.

Artikkelista käy ilmi, että kristalliyö oli sionistijuutalaisten salajuoni. Sionisteille oli tärkeämpää oma päämääränsä, muuttolupien saaminen Palestiinaan sitä silloin hallinnoivilta briteiltä, kuin omat kanssajuutalaisensa. Kristalliyön tarkoituksena oli kerätä juutalaisille sympatiaa briteiltä ja muulta maailmalta (joka painostaisi brittejä), jotta juuri silloin päätäntävaiheeseen tuleva muuttolupa-asia Lontoossa saisi sionisteja tyydyttävän tuloksen.

Juutalaiset olivat julistaneet Saksalle taloudellisen ja poliittisen sodan 24.3.1933, mutta pian sen jälkeen Palestiinan juutalaiset ottivat yhteyttä Saksan hallitukseen ja esittivät tarjouksen, että boikotti perutaan Palestiinan osalta, jos juutalaiset pääsevät muuttamaan Saksasta Palestiinaan. Syntyi ns. Haavara-sopimus toukokuussa 1933; britit vaativat muuttajilta vain 1000 punnan varat, ja sopimus oli voimassa vuoden 1941 lopulle.

Arabit vastustivat juutalaisten muuttoa alueelle, ja sen vuoksi vuonna 1938 britit rajoittivat muuttoa. Arabit olivat nousseet kapinaan, mutta Palestiinan ylikomissaari MacMichaels kukisti alkuvuodesta 1938 kapinan ja arabit tyynnytettiin luopumalla Palestiinan jaosta ja pysäyttämällä juutalaismuutto. Lokakuussa 1938 MacMichaels palasi Lontooseen neuvottelemaan maahanmuuton ehdoista, ja lopullinen päätös oli määrä tehdä 8.11.1938! Kristalliyö oli 9.-10.11.1938 (tosin sen tapahtumat alkoivat jo 8.11.).

Juutalainen Herschel Grynszpan ampui 7.11.1938 Pariisissa Saksan suurlähetystössä lähetystösihteeri Ernst von Rathia kuolettavasti, mutta tämä kuoli vasta seuraavan päivän iltana. Tarkoitus oli näin juuri ennen Lontoon päätöstä tehdä shokkivaikutus britteihin, jotta ovet Palestiinaan heille avautuisivat. Von Rathin murhasta olisi sionistien mukaan seurauksena juutalaisvastaisia mielenosoituksia Saksassa, ja tällainen hyökkäys juutalaisia vastaan toisi sympatiaa heille. Sionistit myös järjestivät nuo juutalaisvastaiset mielenosoitukset!

Jo 8.11.1938 useita tuntemattomia henkilöitä (todellisuudessa sionisteja) saapui useisiin pikkukaupunkeihin Hessenissä, ja he menivät paikallisten johtohenkilöiden luokse ja kysyivät: ”Mitä toimia teillä on suunnitteilla juutalaisia vastaan?” Nämä tietenkään eivät tienneet sellaisista mitään, ja sitten vieraat tekeytyivät järkyttyneiksi ja sanoivat, että kyllä juutalaisia vastaan täytyy jotain tehdä. Sitten he häipyivät. Paikalliset virkamiehet ilmoittivat näistä käynneistä poliisille.

Seuraavana iltana eräässä kaupungissa kaksi SS:n jäseniksi pukeutunutta miestä tuli SA-everstin luokse, ja he määräsivät tuhoamaan läheisen synagogan. Tämä kieltäytyi ja ilmoitti asiasta esimiehilleen. Tämä osoittaa, että vieraat olivat ulkomaalaisia, sillä SA ja SS olivat tyystin eri järjestöjä.

Tämän johdosta (kun siis paikallisia johtajia ei saatu tuhoamaan juutalaisten synagogia) vieraat muuttivat taktiikkaa: he siirtyivät kadulle ja kiihottivat ihmisiä siellä hyökkäämään juutalaisia vastaan ja tuhoamaan heidän rakennuksiaan, ja osa roskaväestä lähtikin tähän mukaan. Tätä tapahtui useissa kaupungeissa: he kiihottivat ihmisiä toreilla, heittivät kiviä ikkunoihin ja valtasivat mukaan tulleen roskaväen avulla juutalaisia rakennuksia, ja sitten he hävisivät. Osa näistä mellakoista alkoi jo 8.11. ennen von Rathin kuolemaa. Hän oli elossa ”vainojen” alkaessa.

Juutalaisten tarkoitus tietenkin oli, että von Rath kuolee heti 7.11., koska Lontoon päätös olisi seuraavana päivänä. Tällöin mellakat olisi järjestetty jo aiemmin. On siis selvää, ettei von Rathin kuolema ollut syynä kristalliyön tapahtumiin.

Illalla 9.11. alkoi järjestelmällinen organisoitu toiminta: 5-6 nuoren miehen ryhmät alkoivat kepeillä rikkoa ikkunoita täysin tunteettomina. Nämä eivät olleet juutalaisia vihaavia SA-miehiä, sillä mitään raivon merkkejä ei ollut. Rahvasta siis liittyi näihin ryhmiin tekemään tuhotöitä.

Tapahtui myös, että puoluejohtajia herätettiin puhelinsoitoilla keskellä yötä ja soittaja sanoi olevansa päämajasta ja kysyi, mitä ko. kaupungissa tapahtuu. Jos puoluejohtaja vastasi, että ei mitään, vastaukseksi tuli, että tänä yönä juutalaisille näytetään kaapin paikka; soittaja sanoi saaneensa tästä käskyn. Useat puoluejohtajat eivät ymmärtäneet ollenkaan, mistä on kyse. Tapahtui paljon sekaannuksia. Kaikki tämä kävi ilmi sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä.

Sionistit olivat valinneet ajankohdan hyvin taitavasti. Juuri tuolloin, 8.-10.11.1938, puolueveteraanit ja aluejohtajat olivat Hitlerin johdolla kokoontuneet Müncheniin vuosittaiseen muistojuhlaan, jossa juhlittiin 15 vuotta aiemmin tapahtunutta Hitlerin ja eräiden muiden henkilöiden vallankaappausyritystä Baijerissa. Alueiden johto oli juhlien ajan sijaisten harteilla.

Vasta osallistujien ollessa päivällisillä 9.11. alkoi tihkua tietoja tapahtumista Müncheniin. Hitler poistui asuntoonsa ja Göbbels nousi puhumaan kertoakseen viime uutisia. Hän kertoi, että von Rath oli kuollut ja että 2-3 paikassa on juutalaisvastaisia mielenosoituksia. Edelleen hän sanoi, että se aika on ohi, jolloin juutalaiset saattoivat tappaa saksalaisia rankaisematta. Nyt laillisia keinoja tultaisiin käyttämään, yksityiset toimet kiellettäisiin. Göbbels ehdotti kollegoilleen (hän oli Berliinin aluejohtaja) ja SA:n päällikölle Lutzelle, että he ottaisivat yhteyttä aluetoimistoihinsa rauhan ja järjestyksen palauttamiseksi! Ehdotusta noudatettiin.

Ei siis pidä paikkaansa, että Göbbels olisi aloittanut vainot. Hän päinvastoin yritti heti estää ne. Aamulla 10.11.1938 Göbbels oli raivoissaan saatuaan tietää sen tuhoa, joka kristalliyönä oli tapahtunut. Eikä sitä paitsi 9.11. klo 21:n jälkeen pidetty puhe voi aloittaa vainoja, jotka olivat saaneet alkunsa jo edellisenä päivänä tuntemattomien vieraiden tultua. Tarkkaan ei tiedetä, mitä Göbbels puheessaan sanoi, mutta se tiedetään, mitä SA:n johto ja aluejohtajat tekivät: he riensivät puhelimeen ja käskivät välittömästi turvata rauha ja järjestys. Puhelut kirjattiin ylös.

SA:n päällikkö Lutze antoi määräyksen: ”Missään oloissa yksikään SA-mies ei saa ottaa osaa juutalaisvastaiseen mielenosoitukseen; mielenosoitukset on pysäytettävä”. Tästä oli se seuraus, että SA-miehet alkoivat vartioida juutalaisten kauppoja ja rakennuksia tuona yönä. Tästä on monta todistajaa. SS ja poliisi saivat samat määräykset (telex tallella Nürnbergissä).

Klo 01.00 Hitler sai tietää juutalaisvainoista, ja hän raivostui. Hän määräsi heti Münchenin poliisipäällikön luokseen ja antoi käskyn, että tuhopoltot on heti lopetettava ja että samalla on varmistettava, ettei ilkitöitä enää tapahdu Münchenissä. Sitten Hitler soitti ympäri valtakuntaa saadakseen selkoa asiasta. Aluetoimistoille hän määräsi: ”Korkeimman päällikön pikamääräys: Juutalaisten liikkeisiin ja muuhun omaisuuteen kohdistuvat tuhopoltot ovat kaikissa tapauksissa ja kaikissa olosuhteissa kiellettyjä.”

Miksi sitten SA-miehiä oli mukana tuhotöissä vastoin annettua määräystä? Ainakin 3 SA-joukkoa 28:sta toimi Lutzen käskyn vastaisesti ja tuhosi juutalaisten rakennuksia ja synagogia. Asia on selvinnyt sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä. Nämä oikeudenkäynnit perustuivat pääasiassa SA-prikaati 50:n päällikön Lucken raporttiin, joka alkaa: ”10.11.1938 klo 3 aamulla sain seuraavan määräyksen: 'Joukkojen johtajan määräyksestä kaikki juutalaiset synagogat prikaatin alueella on heti räjäytettävä tai sytytettävä tuleen…'”. Raportissa on sitten lista tuhotuista synagogista.

Ristiriitaan on seuraava selitys: Mannheimin SA-päällikkö Fust oli myös Münchenin tapaamisessa. Fust toimi Lutzen määräyksen mukaisesti ja soitti toimistoonsa. Puhelun vastaanottaja (jonka nimeä ei koskaan saatu selville; kyseessä oli paikalle järjestetty sionistiagentti, tämä on tullut ilmi sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä) ei antanut määräystä eteenpäin Fustin sijaiselle Luckelle. Sen sijaan hän antoi päinvastaisen määräyksen! Hän kutsui toimistoon SA-eversti Fritschin, joka ei ollut järin älykkään maineessa. Tälle hän näytti paperia, jonka mukaan synagogat on tuhottava. Fritsch soitti paikalliselle puoluejohtajalle ja tämän apulaiselle, ja nämä tulivat toimistoon. Samalla puhelinmies ilmoitti muillekin SA-johtajille asiasta. Näin kaikki saivat väärän määräyksen, eikä kukaan kysynyt varmistusta.

SA-miehet aloittivat tuhoamisen, koska luulivat, että niin oli käsketty. Tunteja myöhemmin puhelinmies soitti vihdoin Luckelle ja välitti tälle väärän määräyksen ja kertoi, että hävitystyö on jo käynnissä. Lucke toteutti sitten tuhotyön Darmstadtissa. Seuraavana aamuna Lucke kirjoitti mainitun raportin.

Saksan johtajilta ei siis tullut tuhoamismääräystä! Se tuli tuolta soluttautuneelta puhelinmieheltä. Kristalliyön jälkeen aamulla Göbbels ilmoitti radiossa, että kaikki toimet juutalaisia vastaan on kielletty ankarien rangaistusten uhalla. Hän ilmoitti, että juutalaiskysymys ratkaistaan Saksassa laillisin keinoin.

Kaikki puoluevirkailijat ja hallituksen jäsenet olivat kristalliyön tapahtumista raivoissaan. Göring valitti, että erikoisikkunalasia on vaikea korvata uudella, koska niitä ei valmisteta Saksassa; niitä saisi vain Belgiasta, mutta juutalaisten julistettua Saksalle taloudellisen sodan Saksalla ei ollut ulkomaanvaluuttaa. Koska perussyy oli siis juutalaisilla itsellään, rikkaammille juutalaisille (varallisuus yli 5000 markkaa, tuolloin pieni omaisuus) määrättiin yhteinen yhden miljardin markan sakko.

Saksan hallitus tai kansallissosialistisen puolueen johtajat eivät olleet missään tekemisissä kristalliyön kanssa. Kristalliyö oli sionistien juoni omien päämääriensä saavuttamiseksi. Saksan johto oli täysin yllättynyt ja järkyttynyt tapahtumista. Hitleriä inhotti koko kristalliyö niin paljon, että hän kielsi puhumasta tästä asiasta hänen läsnäollessaan.

von Rathin murhanneen Grynszpanin takana oli Pariisissa toimiva sionistinen LICA-järjestö (International League Against Antisemitism; takana juutalainen Bernard Lecache) ja sen kuuluisa lakimies Moro Giafferi. Tämä hoiteli Grynszpanin asioita kuin isä konsanaan.

Tuhoista sen verran, että ”kaikkia” synagogia tai kauppoja ei tuhottu. Saksan 1400 synagogasta tuhoutui 180. Saksassa oli noin 100 000 juutalaista liikettä, ja 7500:sta rikottiin ikkunat.

Useassa tapauksessa juutalaiset tappelivat yhdessä saksalaisten naapureidensa kanssa tuhoajia vastaan. Poliisi ja puoluevirkailijat olivat juutalaisten puolella! Juutalaiset pyysivät poliisia tutkimaan ilkitöitä, ja poliisi tutki!

Vääryys sai kruunauksensa, kun Maailman juutalaiskongressin presidentti Nahum Goldmann vaati Saksan Liittotasavallan liittokanslerilta Konrad Adenauerilta vuonna 1952 korvauksia kristalliyöstä 500 miljoonaa dollaria, ja sodan hävinnyt Saksa tietenkin joutui maksamaan.

Kristalliyöstä oli se seuraus, että Hitler määräsi perustettavaksi keskusviraston organisoimaan juutalaisten muuttamista pois maasta mahdollisimman pian. Göring perusti tämän keskusviraston ja asetti sen johtoon Heydrichin. Viraston työtä vaikeutti suuresti se, että muut maat eivät olleet halukkaita ottamaan juutalaisia vastaan. Ainoa maa, johon juutalaiset saattoivat helposti muuttaa, oli Palestiina (em. Haavara-sopimus).

Vuonna 1933 solmitusta Haavara-sopimuksesta huolimatta moni juutalainen ei halunnut muuttaa Palestiinaan, jossa ei ollut kehittyneitä rahamarkkinoita ja muita heille sopivia olosuhteita. Tämän vuoksi Saksa yritti erityistoimin saada aikaan oven avautumisen juutalaisten poismuutolle muihin maihin, mutta tämä oli hyvin vaikeaa. Kesällä 1938 perustettiin sitten hallitustenvälinen pakolaiskomitea, johdossa George Rublee. Tammikuussa 1939, kristalliyön jälkeen siis, Rublee ja Saksan hallitus allekirjoittivat sopimuksen, että Saksan juutalaiset voivat muuttaa haluamaansa maahan. USA:n Britannian-suurlähettiläs Joseph Kennedy ja Saksan ulkoministeriön valtiosihteeri Weizsäcker yrittivät torpedoida sopimuksen, mutta Hitler itse tuli väliin ja pelasti sopimuksen lähettämällä valtionpankin presidentti Schachtin Lontooseen keskustelemaan Rubleen kanssa.

Sopimus oli Rubleen mukaan ”sensaatiomainen”: Erikoisjärjestelyin taattiin muuttavien juutalaisten taloudellinen turvallisuus, koulutusleirejä järjestettiin uusien ammattien hankkimiseksi, yli 45-vuotiaat juutalaiset saivat joko jäädä tai lähteä. Saksaan jääneille taattiin vapaudet, ja he saivat elää ja työskennellä, missä tahtoivat. Saksassa ei ollutkaan juutalaisiin kohdistuvia välikohtauksia ennen sodan alkua (syyskuu 1939). Syyskuuhun 1940 mennessä Palestiinaan oli juutalaisen uutistoimisto Palcorin mukaan muuttanut puoli miljoonaa juutalaista Saksasta, mukaan luettuina Itävalta, sudeettialueet, Böömi ja Määri sekä Saksan kontrolloima Puola!